Minä olen kamppailulajimies. Mitkään joukkuelajit, yleisurheilu, voima tai kestäyyslajit eivät ole olleet minun juttu. Toki olen kokeillut näitä kaikkia jossain muodossa, mutta ei ole vain lähtenyt. Kamppailulajeja treenatessa, varsinkin sparratessa on täysin yksin itsensä kanssa ja ajatukset ovat kirkkaat. Yksikin virhe voi koitua kohtalokkaaksi, ja menettää pelin täysin. Sparratessa ja treenatessa yhdistyvät syvä tietoinen läsnä-olo ja raskas fyysinen harjoitus. Kamppailulaijen hienous mielestäni on myös siinä että, fyysisesti heikompi voi voittaa vahvemman olemalla teknisesti taitavampi. Kovin monessa fyysisessä urheilulajissa tämä ei ole mahdollista.
Olen vuorotellut lahjakkaasti päihdeongelmani ja kamppailuharjoittelun välillä. Jos en ole pystynyt harjoittelemaan, olen hyvin todennäköisesti pistänyt elämän risaiseksi. Kun olin nuorempi harjoittelin jopa rankan putken ollessa päällä. Saatoin tehdä kahdet treenit armottomassa krapulassa, ja painella treenien jälkeen suoraan baariin. Ehkäpä päihde-ongelmani vuoksi minusta ei tullut koskaan huippu-urheilijaa. Minulta puuttui siihen vaadittava itsekuri. Onneksi on terveyttä vielä jäljellä, että voin kuitenkin harrastaa, keski-ikäisenäkin.
Tänä aamuna olen seuraillut suomalaiskamppailijoiden edesottamuksia UFC:ssä ja nyrkkeilykehissä. Kaikesta nettihypestä ja mediahehkutuksesta, kaikki hävisivät ottelunsa. En voi olla miettimättä minkälainen olo on näillä suomalaisilla kehäsankareilla. Millainen myrsky on tällä hetkellä pään sisällä, kun varmat voitot kääntyivät tappioksi, ja huippu siirtyi askeleen kauemmaksi. Media- ja nettikansa nimittäin hehkuttivat näitä herroja varmoina voittajina, ja nostivat heidät melkein jo uusiksi mestareiksi. Fiilis on, että on pettänyt valmentajat, sponsorit, fanit, seuraajat ja ihan kaikki. Tehty kova työ on valunut hukkaan. Tappio on sillä hetkellä ainoa mitä ajattelee, ja joskus yksi tappio riittää katkaisemaan uran. Moni urheilija ei nouse tästä koskaan.
Huippu-urheilijan ammtti on voittaminen, ei kilpaileminen. Rehdin kilpailun käsite on keksitty lapsille ja junioriurheilijoille portiksi, raadollisen täydellisyyden tavoittelun maailmaan. Ilman voittoja et pääse huipulle. Ilman voittoja työsi ja harjoittelusi on täysin turhaa. Ymmärrän myös sen, että käydään hakemassa kokemusta häviämällä, mutta tämäkin vain tulevaa voittamista varten.
Voittajia voi vain valitettavasti olla ainoastaan yksi. Siksipä annan sympatiani näille hävinneille urheilijoille. Tiedän miltä tuntuu, kun kaikki se minkä takia on tehnyt töitä, valuu viemäriin. Kukaan ei muista häviäjiä. Jos muistetaankin, voidaan olla vahingoniloisia, ja sanoa "Ylpeys käy lankeemuksen edellä". Ainoastaan voittajat muistetaan.
Toivon kaikkien näiden suomalaisten nousevan tappioistaan. Suuntaamaan kohti uusia haasteita ja näyttämään medialle ja nettiyhteisöille keskisormea.
Tänään on tullut kuluneeksi viikko ilman krapulaa. Eilen jouduin käymään tiukkaa vääntöä oman raittiuteni suhteen, selvisin tällä kertaa voittajana. Olen käynyt useasti tämän saman ottelun, samaa vastustajaa vastaan. 99,9% olen hävinnyt taistelut. Tällä kertaa olin valmistautunut, ja tunsin sen temput.
Vaikka taistelun olisikin voittanut, se ei tarkoita että koko sota olisi voitettu.
-Kristian-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti