Tänään huomasin välittömät vaikutukset selvinpäin vietetystä viikonlopusta. Olo ei ollut tällä kertaa väsynyt ja epätoivoinen, vaan virkeän onnellinen. Oli hienoa torkuttaa herätyskelloa ja venytellä hymyssä suin jalkoja. Normaalisti maanantai-aamuna on takana perjantai- ja lauantaijuopottelu, sekä sunnuntailoivennus. Loivennus, jonka on annettu lipsahtaa "ihan vahingossa" kännin puolelle. Maanantai-aamu, jolloin ei varsinaisesti ole varsinaisesti krapulaa, vaan helvetin väsynyt ja epätoivoisen masentunut olo. Jos ei olisi töihin lähtö niin todennäköisesti haettaisiin vielä hieman tasoittavaa. Työpäivän jälkeen voidaan toki hakea pari kaljaa, että saadaan mieliala edes hieman nousemaan. Mutta ei tänään. Tänään oli hyvä maanantai.
Pohdin paljon motiiveja halulleni raitistua, ja olla raitistumatta. Ainoat raitistumista vastaan sotivat argumentit liittyivät vahvasti sosiaalisiin tilanteisiin. En tunne oloani mukavaksi muiden ihmisten seurassa, olen syrjään vetäytyvä ja hyvin rajoittunut henkilö. En pidä uusista ihmisistä, enkä ota kovin mielelläni kontaktia tuttuihinkaan. Ainoat joiden kanssa pärjään ovat perheen jäseneni, muutamat treenikaverini, ja lähimmät työtoverini. Humalassa on huomattavasti helpompaa jutella ihmisille ja avata itseään. Yleensä koen valtavia morkkiksia, kun olen jutellut jonkun kanssa humalassa. Joten sekin argumentti kääntyi vaakakupissa raittiuden puolelle.
Mietin paljon myös omaa lapsuuttani, ja kuinka oikeasti vihasin niitä hetkiä jolloin vanhempani olivat humalassa. Muistin elävästi miten kodin ilmapiiri muuttui välittömästi, kun pullo narahti auki. Vaikka ei edes olisi ollut tietoinen asiasta, tilanteen kummallisesti aina jotenkin aisti. Tilanne tuntui aluksi pelottavalta, sitten ärsyttävältä, ja ajan myötä toivottomalta. On vieläkin asioita joita en pysty vanhemmilleni antamaan anteeksi. Haluanko jonkun muun käyvän saman paskan läpi kuin minä? Haluanko että tärkein ihminen maailmassa, eli oma lapseni, kokee saman kuin minä? Haluanko että lapseni kantaa minulle kaunaa lapsuudestaan vielä nelikymppisenä. Vastaus on: En halua.
Haluanko olla osan elämästäni täysin toimintakyvytön? Kykenemätön tekemään mitään muuta, kuin yritämään ylläpitää nousuhumalaa? Kykenemätön ajamaan autolla. Kykenemätön olemaan läsnä lapselle. Kykenemätön harrastamaan niitä asioita mistä nauttii. En halua, haluan olla vapaa liikkumaan, haluan olla läsnä lapselleni. Haluan nauttia jokaisesta hereillä-olo tunnista kirkkain mielin.
Minulla on myös ollut haave lapsesta lähtien että olisin raitis. Kun otin ensimmäiset kännit, poltin ensimmäisen tupakin, otin ensimmäiset vauhdit, ajatuksenani oli se, että tämä ei ole mun juttu. Haaveilin raittiudesta kun putki oli päällä. Haaveilin raittiudesta kun oli selvä kausi. Olen haaveillut vuosikaudet asiasta joka on tavallaan saavutettavissa. Miksi en toteuttaisi haaveitani nyt? Unelmat ovat tehty toteutettaviksi.
Vaakakuppi kääntyi ainakin tänään raittiuden puolelle.
-Kristian-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti