"Puhdas viha ei ole ikuista, se likaantuu ajan saatossa ja muuttuu suruksi, näin käy myös rakkaudelle."
Kohtasin sinut eilen ravintolassa vuosien jälkeen. Olin vannonut kostoa sinulle sydämessäni ja vihannut sinua kaiken sen jälkeen mitä teit minulle, ja läheisilleni. Katsoin sinua silmiin ja väistit katsettani. Kasvosi nykivät pakkoliikkeen omaisesti, sinulla oli väsyneet, sekä hitaat silmät. Olit kymmenen vuotta ikäistäsi vanhemman näköinen. Katsoit minusta pois päin. Ehkä et enää tuntenut minua, tai sitten pelkäsit minua. Pelkäsit salaisuuttasi.
Huomasin ympärilläsi lapsikatraan, kaikki hyvin pieniä. Leikkivät rinta rinnan oman tyttäreni kanssa. Käännyin pois, ja istuin pöytään selin sinuun. Kohta näin ikkunasta kun kiirehdit autollesi, puolijuoksua pienimmät lapset sylissäsi. Vaimosi ja loput lapsistasi seurasivat sinua tottuneen näköisesti, yrittäen pysyä kannoillasi.
Sillä hetkellä en tuntenut enää vihaa sinua kohtaan, vaan syvää surua. Tunsin syyllisyyden taakkasi, ja sen miten kärsit teoistasi. Meillä jokaisella on luurankonsa, minä tiedän mitä sinulla on kaapissasi.
En enää vihaa sinua. Olen enää vain surullinen että asiat menivät niin kuin menivät. Me emme voi enää tuntea toisiamme sinun tekojesi vuoksi, ei minun. Olen pahoillani.
-Kristian-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti