"Puhdas viha ei ole ikuista, se likaantuu ajan saatossa ja muuttuu suruksi, näin käy myös rakkaudelle."
Kohtasin sinut eilen ravintolassa vuosien jälkeen. Olin vannonut kostoa sinulle sydämessäni ja vihannut sinua kaiken sen jälkeen mitä teit minulle, ja läheisilleni. Katsoin sinua silmiin ja väistit katsettani. Kasvosi nykivät pakkoliikkeen omaisesti, sinulla oli väsyneet, sekä hitaat silmät. Olit kymmenen vuotta ikäistäsi vanhemman näköinen. Katsoit minusta pois päin. Ehkä et enää tuntenut minua, tai sitten pelkäsit minua. Pelkäsit salaisuuttasi.
Huomasin ympärilläsi lapsikatraan, kaikki hyvin pieniä. Leikkivät rinta rinnan oman tyttäreni kanssa. Käännyin pois, ja istuin pöytään selin sinuun. Kohta näin ikkunasta kun kiirehdit autollesi, puolijuoksua pienimmät lapset sylissäsi. Vaimosi ja loput lapsistasi seurasivat sinua tottuneen näköisesti, yrittäen pysyä kannoillasi.
Sillä hetkellä en tuntenut enää vihaa sinua kohtaan, vaan syvää surua. Tunsin syyllisyyden taakkasi, ja sen miten kärsit teoistasi. Meillä jokaisella on luurankonsa, minä tiedän mitä sinulla on kaapissasi.
En enää vihaa sinua. Olen enää vain surullinen että asiat menivät niin kuin menivät. Me emme voi enää tuntea toisiamme sinun tekojesi vuoksi, ei minun. Olen pahoillani.
-Kristian-
maanantai 27. maaliskuuta 2017
maanantai 20. maaliskuuta 2017
Vaakakuppi
Olen pari blogitekstiä jauhanut pelkästään sivuten alkoholin(ja päihteiden) käyttöäni. Jatkan siis samalla linjalla...tällä kertaa en lisää tekofilosofista mietelausetta. :D
Tänään huomasin välittömät vaikutukset selvinpäin vietetystä viikonlopusta. Olo ei ollut tällä kertaa väsynyt ja epätoivoinen, vaan virkeän onnellinen. Oli hienoa torkuttaa herätyskelloa ja venytellä hymyssä suin jalkoja. Normaalisti maanantai-aamuna on takana perjantai- ja lauantaijuopottelu, sekä sunnuntailoivennus. Loivennus, jonka on annettu lipsahtaa "ihan vahingossa" kännin puolelle. Maanantai-aamu, jolloin ei varsinaisesti ole varsinaisesti krapulaa, vaan helvetin väsynyt ja epätoivoisen masentunut olo. Jos ei olisi töihin lähtö niin todennäköisesti haettaisiin vielä hieman tasoittavaa. Työpäivän jälkeen voidaan toki hakea pari kaljaa, että saadaan mieliala edes hieman nousemaan. Mutta ei tänään. Tänään oli hyvä maanantai.
Pohdin paljon motiiveja halulleni raitistua, ja olla raitistumatta. Ainoat raitistumista vastaan sotivat argumentit liittyivät vahvasti sosiaalisiin tilanteisiin. En tunne oloani mukavaksi muiden ihmisten seurassa, olen syrjään vetäytyvä ja hyvin rajoittunut henkilö. En pidä uusista ihmisistä, enkä ota kovin mielelläni kontaktia tuttuihinkaan. Ainoat joiden kanssa pärjään ovat perheen jäseneni, muutamat treenikaverini, ja lähimmät työtoverini. Humalassa on huomattavasti helpompaa jutella ihmisille ja avata itseään. Yleensä koen valtavia morkkiksia, kun olen jutellut jonkun kanssa humalassa. Joten sekin argumentti kääntyi vaakakupissa raittiuden puolelle.
Mietin paljon myös omaa lapsuuttani, ja kuinka oikeasti vihasin niitä hetkiä jolloin vanhempani olivat humalassa. Muistin elävästi miten kodin ilmapiiri muuttui välittömästi, kun pullo narahti auki. Vaikka ei edes olisi ollut tietoinen asiasta, tilanteen kummallisesti aina jotenkin aisti. Tilanne tuntui aluksi pelottavalta, sitten ärsyttävältä, ja ajan myötä toivottomalta. On vieläkin asioita joita en pysty vanhemmilleni antamaan anteeksi. Haluanko jonkun muun käyvän saman paskan läpi kuin minä? Haluanko että tärkein ihminen maailmassa, eli oma lapseni, kokee saman kuin minä? Haluanko että lapseni kantaa minulle kaunaa lapsuudestaan vielä nelikymppisenä. Vastaus on: En halua.
Haluanko olla osan elämästäni täysin toimintakyvytön? Kykenemätön tekemään mitään muuta, kuin yritämään ylläpitää nousuhumalaa? Kykenemätön ajamaan autolla. Kykenemätön olemaan läsnä lapselle. Kykenemätön harrastamaan niitä asioita mistä nauttii. En halua, haluan olla vapaa liikkumaan, haluan olla läsnä lapselleni. Haluan nauttia jokaisesta hereillä-olo tunnista kirkkain mielin.
Minulla on myös ollut haave lapsesta lähtien että olisin raitis. Kun otin ensimmäiset kännit, poltin ensimmäisen tupakin, otin ensimmäiset vauhdit, ajatuksenani oli se, että tämä ei ole mun juttu. Haaveilin raittiudesta kun putki oli päällä. Haaveilin raittiudesta kun oli selvä kausi. Olen haaveillut vuosikaudet asiasta joka on tavallaan saavutettavissa. Miksi en toteuttaisi haaveitani nyt? Unelmat ovat tehty toteutettaviksi.
Vaakakuppi kääntyi ainakin tänään raittiuden puolelle.
-Kristian-
sunnuntai 19. maaliskuuta 2017
Häviämisestä...
"Jos tietää olevansa häviöllä, ainoa asia mitä voi tehdä on haluta voittaa. Jos ei tiedä, häviää varmasti"
Minä olen kamppailulajimies. Mitkään joukkuelajit, yleisurheilu, voima tai kestäyyslajit eivät ole olleet minun juttu. Toki olen kokeillut näitä kaikkia jossain muodossa, mutta ei ole vain lähtenyt. Kamppailulajeja treenatessa, varsinkin sparratessa on täysin yksin itsensä kanssa ja ajatukset ovat kirkkaat. Yksikin virhe voi koitua kohtalokkaaksi, ja menettää pelin täysin. Sparratessa ja treenatessa yhdistyvät syvä tietoinen läsnä-olo ja raskas fyysinen harjoitus. Kamppailulaijen hienous mielestäni on myös siinä että, fyysisesti heikompi voi voittaa vahvemman olemalla teknisesti taitavampi. Kovin monessa fyysisessä urheilulajissa tämä ei ole mahdollista.
Olen vuorotellut lahjakkaasti päihdeongelmani ja kamppailuharjoittelun välillä. Jos en ole pystynyt harjoittelemaan, olen hyvin todennäköisesti pistänyt elämän risaiseksi. Kun olin nuorempi harjoittelin jopa rankan putken ollessa päällä. Saatoin tehdä kahdet treenit armottomassa krapulassa, ja painella treenien jälkeen suoraan baariin. Ehkäpä päihde-ongelmani vuoksi minusta ei tullut koskaan huippu-urheilijaa. Minulta puuttui siihen vaadittava itsekuri. Onneksi on terveyttä vielä jäljellä, että voin kuitenkin harrastaa, keski-ikäisenäkin.
Tänä aamuna olen seuraillut suomalaiskamppailijoiden edesottamuksia UFC:ssä ja nyrkkeilykehissä. Kaikesta nettihypestä ja mediahehkutuksesta, kaikki hävisivät ottelunsa. En voi olla miettimättä minkälainen olo on näillä suomalaisilla kehäsankareilla. Millainen myrsky on tällä hetkellä pään sisällä, kun varmat voitot kääntyivät tappioksi, ja huippu siirtyi askeleen kauemmaksi. Media- ja nettikansa nimittäin hehkuttivat näitä herroja varmoina voittajina, ja nostivat heidät melkein jo uusiksi mestareiksi. Fiilis on, että on pettänyt valmentajat, sponsorit, fanit, seuraajat ja ihan kaikki. Tehty kova työ on valunut hukkaan. Tappio on sillä hetkellä ainoa mitä ajattelee, ja joskus yksi tappio riittää katkaisemaan uran. Moni urheilija ei nouse tästä koskaan.
Huippu-urheilijan ammtti on voittaminen, ei kilpaileminen. Rehdin kilpailun käsite on keksitty lapsille ja junioriurheilijoille portiksi, raadollisen täydellisyyden tavoittelun maailmaan. Ilman voittoja et pääse huipulle. Ilman voittoja työsi ja harjoittelusi on täysin turhaa. Ymmärrän myös sen, että käydään hakemassa kokemusta häviämällä, mutta tämäkin vain tulevaa voittamista varten.
Voittajia voi vain valitettavasti olla ainoastaan yksi. Siksipä annan sympatiani näille hävinneille urheilijoille. Tiedän miltä tuntuu, kun kaikki se minkä takia on tehnyt töitä, valuu viemäriin. Kukaan ei muista häviäjiä. Jos muistetaankin, voidaan olla vahingoniloisia, ja sanoa "Ylpeys käy lankeemuksen edellä". Ainoastaan voittajat muistetaan.
Toivon kaikkien näiden suomalaisten nousevan tappioistaan. Suuntaamaan kohti uusia haasteita ja näyttämään medialle ja nettiyhteisöille keskisormea.
Tänään on tullut kuluneeksi viikko ilman krapulaa. Eilen jouduin käymään tiukkaa vääntöä oman raittiuteni suhteen, selvisin tällä kertaa voittajana. Olen käynyt useasti tämän saman ottelun, samaa vastustajaa vastaan. 99,9% olen hävinnyt taistelut. Tällä kertaa olin valmistautunut, ja tunsin sen temput.
Vaikka taistelun olisikin voittanut, se ei tarkoita että koko sota olisi voitettu.
-Kristian-
Minä olen kamppailulajimies. Mitkään joukkuelajit, yleisurheilu, voima tai kestäyyslajit eivät ole olleet minun juttu. Toki olen kokeillut näitä kaikkia jossain muodossa, mutta ei ole vain lähtenyt. Kamppailulajeja treenatessa, varsinkin sparratessa on täysin yksin itsensä kanssa ja ajatukset ovat kirkkaat. Yksikin virhe voi koitua kohtalokkaaksi, ja menettää pelin täysin. Sparratessa ja treenatessa yhdistyvät syvä tietoinen läsnä-olo ja raskas fyysinen harjoitus. Kamppailulaijen hienous mielestäni on myös siinä että, fyysisesti heikompi voi voittaa vahvemman olemalla teknisesti taitavampi. Kovin monessa fyysisessä urheilulajissa tämä ei ole mahdollista.
Olen vuorotellut lahjakkaasti päihdeongelmani ja kamppailuharjoittelun välillä. Jos en ole pystynyt harjoittelemaan, olen hyvin todennäköisesti pistänyt elämän risaiseksi. Kun olin nuorempi harjoittelin jopa rankan putken ollessa päällä. Saatoin tehdä kahdet treenit armottomassa krapulassa, ja painella treenien jälkeen suoraan baariin. Ehkäpä päihde-ongelmani vuoksi minusta ei tullut koskaan huippu-urheilijaa. Minulta puuttui siihen vaadittava itsekuri. Onneksi on terveyttä vielä jäljellä, että voin kuitenkin harrastaa, keski-ikäisenäkin.
Tänä aamuna olen seuraillut suomalaiskamppailijoiden edesottamuksia UFC:ssä ja nyrkkeilykehissä. Kaikesta nettihypestä ja mediahehkutuksesta, kaikki hävisivät ottelunsa. En voi olla miettimättä minkälainen olo on näillä suomalaisilla kehäsankareilla. Millainen myrsky on tällä hetkellä pään sisällä, kun varmat voitot kääntyivät tappioksi, ja huippu siirtyi askeleen kauemmaksi. Media- ja nettikansa nimittäin hehkuttivat näitä herroja varmoina voittajina, ja nostivat heidät melkein jo uusiksi mestareiksi. Fiilis on, että on pettänyt valmentajat, sponsorit, fanit, seuraajat ja ihan kaikki. Tehty kova työ on valunut hukkaan. Tappio on sillä hetkellä ainoa mitä ajattelee, ja joskus yksi tappio riittää katkaisemaan uran. Moni urheilija ei nouse tästä koskaan.
Huippu-urheilijan ammtti on voittaminen, ei kilpaileminen. Rehdin kilpailun käsite on keksitty lapsille ja junioriurheilijoille portiksi, raadollisen täydellisyyden tavoittelun maailmaan. Ilman voittoja et pääse huipulle. Ilman voittoja työsi ja harjoittelusi on täysin turhaa. Ymmärrän myös sen, että käydään hakemassa kokemusta häviämällä, mutta tämäkin vain tulevaa voittamista varten.
Voittajia voi vain valitettavasti olla ainoastaan yksi. Siksipä annan sympatiani näille hävinneille urheilijoille. Tiedän miltä tuntuu, kun kaikki se minkä takia on tehnyt töitä, valuu viemäriin. Kukaan ei muista häviäjiä. Jos muistetaankin, voidaan olla vahingoniloisia, ja sanoa "Ylpeys käy lankeemuksen edellä". Ainoastaan voittajat muistetaan.
Toivon kaikkien näiden suomalaisten nousevan tappioistaan. Suuntaamaan kohti uusia haasteita ja näyttämään medialle ja nettiyhteisöille keskisormea.
Tänään on tullut kuluneeksi viikko ilman krapulaa. Eilen jouduin käymään tiukkaa vääntöä oman raittiuteni suhteen, selvisin tällä kertaa voittajana. Olen käynyt useasti tämän saman ottelun, samaa vastustajaa vastaan. 99,9% olen hävinnyt taistelut. Tällä kertaa olin valmistautunut, ja tunsin sen temput.
Vaikka taistelun olisikin voittanut, se ei tarkoita että koko sota olisi voitettu.
-Kristian-
lauantai 18. maaliskuuta 2017
Alkoholi ja päihdeunelma
"Itsessä piilevien heikkouksien ja harhakuvien havaitseminen ja sisäistäminen on vaikeaa. Ego ei hyväksy virheitä itsessä."
Olen jo useamman vuoden ajan haaveillut täydellisestä raittiudesta. Ajatteleminen ja haaveileminen on helppoa, mutta se todellinen toimenpide eli luopuminen on vaikeaa. Tunnen sisälläni valtavaa mitättömyyttä kun en saavuta sitä. Alkoholin ja muiden päihteiden käyttö on minulle samanlainen ystävä kuin ylensyönti, se on tarjonnut lohtua masentaviin hetkiin. Päihteet vain vievät elämän täydelliseen syöksykierteeseen.
Suhteeni päihteisiin alkoi hyvin nuorena, kun sain seurata alkoholistivanhempien edesottamuksia. Heidän alkoholisminsa oli lapsuuteni alkuvaiheessa tavallista 80-luvun työväenluokan viikonloppukännäilyä. Tämä 80-luvun viikonloppukännäily oli silloin varsin erilaista mitä se on tänä päivänä. Silloin ei juotu viiniä tai olutta pikkuhiprakkaan, vaan ihan tiukalla viinalla persekänni. Myöhemmässä vaiheessa lapsuuttani, ja nuoruusvuosinani heidän alkoholikierteensä vain paheni, kuppi alkoi maistua viikollakin. Ja aina niin kaatokänniin kuin vain viinalla pääsee.
Oman alkoholin käyttöni alkoi vanhempieni esimerkin mukaisesti humalahakuisena, kun olin täyttänyt 13-vuotta. Olen miettinyt miksi halusin kokeilla alkoholia, ja tullut siihen tulokseen että halusin tuntea miltä humala tuntuu. Etsin myös seikkailua murrosikäisenä, halusin päästä tyttöjen läheisyyteen, mutta olin ujo. Itsetuntoni oli myös erittäin hyvin murennettu koulukiusaamisen ansiosta, halusin luoda lujan pleksin ympärilleni ettei minua satutettaisi enää. Alkoholin käyttö toi kovan pojan imagon silloin, ja vei pois ujouden.
Ei se minun alkoholin käyttö vielä ylä-asteella mitään jäätävää ollut. Pari kertaa pääsin oikein kunnon seipääseen niin että maailma pyöri, jalat eivät kantaneet ja oksensin raivokkaasti. Ysiluokan lopulla ja ammattikoulun aikaan alkoi kuitenkin kuppi viemään nuorta miestä. Kannabis tuli mukaan kuvioihin, sekä ensimmäiset kokeilut amfetamiinin kanssa. Syy huumekokeiluihin oli osittain sama, halusin tietää miltä niiden vaikutus tuntuu. Ammattikoulun kävin normaalisti kuitenkin loppun, ja lähdin armeijaan melkein heti koulun loputtua. Kun olin armeijassa, vietin yllättäen melkein koko vuoden raittiina, pari kaljaa taisin juoda koko aikana. Armeija sopi minulle, tykkäsin kovasti olla siellä, säännöllisyys ja aikataulut pitivät minut ruodussa.
Armeija loppui ja silloinen tyttöystäväni päätti lähteä nostelemaan yhteisestä asunnostamme, romahdin täysin..päihteet tulivat lujasti kuvioihin. Tällä kertaa en enää juonut, vaan käytin amfetamiinia. Tästä ajasta ei ole juurikaan mitään hyvää kerrottavaa. Vaikka kuinka yrittäisin miettiä valonpilkahduksia ajanjaksosta niitä ei ole. Mietin vain koko ajan miten tästä paskasta pääsee eroon. Kunnes lopulta tajusin, että ainoa mahdollisuus lopettaa on paeta. Lähteä pois siitä ympäristöstä mikä sitä paskaa tuottaa.
Lopetin kaman käytön, keräsin romuni kasaan ja muutin pois. Vaihdon puhelin-numeroni ja tyhjensin muistikorttini numeroista. Hankin uusia kavereita ja aloin juomaan rankasti. Join tosi rankasti neljä vuotta, join opiskeluni, join parisuhteeni, join melkein työpaikkani. Tästä ajasta ei ole myöskään paljoa hyvää kerrottavana, mutta kuitenkin hyviä hetkiäkin joukossa oli.
Lopulta kaikki päättyi siihen, että perustin perheen, Säännöllisyys ja aikataulut palasivat elämään. Korvasin päihteet liikunnalla, kävin kouluni loppuun, hankin hyvän työpaikan. Vaihdoin taas puhelin-numeroni ja pyyhin vanhat juoppokaverini pois puhelimesta. Kaikki on siis hyvin?
Alkoholin käyttöni ei kuitenkaan loppunut täysiin, vaan tapanani on tissutella. Tämä pieni sievä, johtaa yleensä keskitason känniin, jota häpeän usein seuraavana päivänä. Morkkis pakottaa minut loiventamaan taas sievästi, ja kierre on valmis. Olen jopa opetellut aikataulun mihin asti pystyn tissuttelemaan niin että pääsen aamulla töihin. En käyttädy sekavasti lasteni edessä, en kohtele vaimoani huonosti humalassa, siis missä vika?
Kuten aikaisemmassa tekstissäni totesin, mikään ei ole helpompaa kuin valehdella itselleen. Voit syyttä loppuun asti tilastasi ystäviäsi, ympäristöäsi, vanhempiansi, tai vaikka naapurin koiraa. Tämä on vaikeaa myöntää: minussa on virhe, olen alkoholisti ja erittäin helposti addiktoituva henkilö.
Olen ollut tänään ilman huumeita 16-vuotta. Päätin laittaa korkin lopullisesti kiinni 11.3.2017. Nyt on ensimmäinen virallisesti raitis viikonloppu.
-Kristian-
Olen jo useamman vuoden ajan haaveillut täydellisestä raittiudesta. Ajatteleminen ja haaveileminen on helppoa, mutta se todellinen toimenpide eli luopuminen on vaikeaa. Tunnen sisälläni valtavaa mitättömyyttä kun en saavuta sitä. Alkoholin ja muiden päihteiden käyttö on minulle samanlainen ystävä kuin ylensyönti, se on tarjonnut lohtua masentaviin hetkiin. Päihteet vain vievät elämän täydelliseen syöksykierteeseen.
Suhteeni päihteisiin alkoi hyvin nuorena, kun sain seurata alkoholistivanhempien edesottamuksia. Heidän alkoholisminsa oli lapsuuteni alkuvaiheessa tavallista 80-luvun työväenluokan viikonloppukännäilyä. Tämä 80-luvun viikonloppukännäily oli silloin varsin erilaista mitä se on tänä päivänä. Silloin ei juotu viiniä tai olutta pikkuhiprakkaan, vaan ihan tiukalla viinalla persekänni. Myöhemmässä vaiheessa lapsuuttani, ja nuoruusvuosinani heidän alkoholikierteensä vain paheni, kuppi alkoi maistua viikollakin. Ja aina niin kaatokänniin kuin vain viinalla pääsee.
Oman alkoholin käyttöni alkoi vanhempieni esimerkin mukaisesti humalahakuisena, kun olin täyttänyt 13-vuotta. Olen miettinyt miksi halusin kokeilla alkoholia, ja tullut siihen tulokseen että halusin tuntea miltä humala tuntuu. Etsin myös seikkailua murrosikäisenä, halusin päästä tyttöjen läheisyyteen, mutta olin ujo. Itsetuntoni oli myös erittäin hyvin murennettu koulukiusaamisen ansiosta, halusin luoda lujan pleksin ympärilleni ettei minua satutettaisi enää. Alkoholin käyttö toi kovan pojan imagon silloin, ja vei pois ujouden.
Ei se minun alkoholin käyttö vielä ylä-asteella mitään jäätävää ollut. Pari kertaa pääsin oikein kunnon seipääseen niin että maailma pyöri, jalat eivät kantaneet ja oksensin raivokkaasti. Ysiluokan lopulla ja ammattikoulun aikaan alkoi kuitenkin kuppi viemään nuorta miestä. Kannabis tuli mukaan kuvioihin, sekä ensimmäiset kokeilut amfetamiinin kanssa. Syy huumekokeiluihin oli osittain sama, halusin tietää miltä niiden vaikutus tuntuu. Ammattikoulun kävin normaalisti kuitenkin loppun, ja lähdin armeijaan melkein heti koulun loputtua. Kun olin armeijassa, vietin yllättäen melkein koko vuoden raittiina, pari kaljaa taisin juoda koko aikana. Armeija sopi minulle, tykkäsin kovasti olla siellä, säännöllisyys ja aikataulut pitivät minut ruodussa.
Armeija loppui ja silloinen tyttöystäväni päätti lähteä nostelemaan yhteisestä asunnostamme, romahdin täysin..päihteet tulivat lujasti kuvioihin. Tällä kertaa en enää juonut, vaan käytin amfetamiinia. Tästä ajasta ei ole juurikaan mitään hyvää kerrottavaa. Vaikka kuinka yrittäisin miettiä valonpilkahduksia ajanjaksosta niitä ei ole. Mietin vain koko ajan miten tästä paskasta pääsee eroon. Kunnes lopulta tajusin, että ainoa mahdollisuus lopettaa on paeta. Lähteä pois siitä ympäristöstä mikä sitä paskaa tuottaa.
Lopetin kaman käytön, keräsin romuni kasaan ja muutin pois. Vaihdon puhelin-numeroni ja tyhjensin muistikorttini numeroista. Hankin uusia kavereita ja aloin juomaan rankasti. Join tosi rankasti neljä vuotta, join opiskeluni, join parisuhteeni, join melkein työpaikkani. Tästä ajasta ei ole myöskään paljoa hyvää kerrottavana, mutta kuitenkin hyviä hetkiäkin joukossa oli.
Lopulta kaikki päättyi siihen, että perustin perheen, Säännöllisyys ja aikataulut palasivat elämään. Korvasin päihteet liikunnalla, kävin kouluni loppuun, hankin hyvän työpaikan. Vaihdoin taas puhelin-numeroni ja pyyhin vanhat juoppokaverini pois puhelimesta. Kaikki on siis hyvin?
Alkoholin käyttöni ei kuitenkaan loppunut täysiin, vaan tapanani on tissutella. Tämä pieni sievä, johtaa yleensä keskitason känniin, jota häpeän usein seuraavana päivänä. Morkkis pakottaa minut loiventamaan taas sievästi, ja kierre on valmis. Olen jopa opetellut aikataulun mihin asti pystyn tissuttelemaan niin että pääsen aamulla töihin. En käyttädy sekavasti lasteni edessä, en kohtele vaimoani huonosti humalassa, siis missä vika?
Kuten aikaisemmassa tekstissäni totesin, mikään ei ole helpompaa kuin valehdella itselleen. Voit syyttä loppuun asti tilastasi ystäviäsi, ympäristöäsi, vanhempiansi, tai vaikka naapurin koiraa. Tämä on vaikeaa myöntää: minussa on virhe, olen alkoholisti ja erittäin helposti addiktoituva henkilö.
Olen ollut tänään ilman huumeita 16-vuotta. Päätin laittaa korkin lopullisesti kiinni 11.3.2017. Nyt on ensimmäinen virallisesti raitis viikonloppu.
-Kristian-
torstai 19. tammikuuta 2017
Valehtelijoiden klubi
"Jos haluat huijata jotakuta, valehtele itsellesi. Onnistut varmasti huijauksessasi."
Pidän syömisestä, paljon. Rakastan sitä tunnetta, kun hyvän ruoan aromit hivelevät makunystyröitäni. Rakastan sitä kun vatsani on täysi, ja oloni on raukea. Syön silloin minua ärsyttää, olen väsynyt, masentunut, iloinen, taikka ihan muuten vaan. Ruoka on rakas ystävä, joka koskaan petä, josta ei halua luopua.
Kun olin nuorempi painonpudotus oli paljon helpompaa, riitti kun heittäytyi sen hetkiseen elämänsykkeeseen ja antoi mennä. Paino putosi kuin itsestään. Ei tarvinnut laskea kaloreita, tai muutenkaan laatia minkäänlaista liikunta/kunto-ohjelmaa, sen hetkiset menot ja aikataulut määrittivät milloin syötiin. Nyt kun elämä on tasaantunut, ja tarjonnut mahdollisuuden syödä niin paljon kuin huvittaa, paino on noussut. Jälleen.
Tunnen huonoa omaatuntoa siitä että olen päästänyt itseni repsahtamaan. Peilikuvani näyttää minusta olevan ihan Ok, mutta valokuva jossa olen normaali painoisten kanssa ei valehtele. Harrastan liikuntaa ja annan itselleni luvan olla ylipainoinen, koska minulla on myös lihaksia. Mielestäni paino-indeksini valehtelee minulle, koska harrastan liikuntaa. Oma BMI:ni on tällä hetkellä 30,5.
Jokaisella kerralla kun havahdun unestani, alan etsimään sellaista laihdutuskuuria joka sopisi minulle. Nyt kun minulla on hieman enemmän rahaa, olen valmis jopa maksamaan näistä ihmeitä tekevistä järjestelmistä. Sisimmässäni tiedän kuitenkin sen verran, että vain ja ainoastaan laihdun silloin, kun kulutan enemmän kuin syön. Silti tuhlaan aikaani, ja mahdollisesti rahojani, näiden laihdutusmenetelmien tutkimiseen ja testaamiseen.
Vaikka tietäisin lihavuuteni olevan omaa syytäni, minun on helppo syyttää ihmisiä ympärilläni. Milloin perheeni on hankkinut itselleen jotain hyvää, dieettini ei kestä katsoa sivusta heidän herkkuhetkeään. Töissä jos on tarjolla ilmaista ruokaa, pullaa tai sämpylöitä, suomalainen luontoni ei anna periksi kävellä ilmaisen ruoan ohi. Voin syyttää lihavuudestani myös lusikoita ja haarukoita, sekä kaikkia muita työkaluja joilla ruokaa ja juomaa suuhuni lappaan.
Aika joka kuluu normaalipainoon pääsemiseen terveellisesti on 6-7 kk. Todennäköisesti laihdutan tästä ajasta noin kuukauden, ja olen tyytyväinen 3 kilon pudotukseen. Päätän palkita itseni herkkupäivällä, syön valtavan annoksen pihviä ja kermaperunoita punaviinin kanssa. Juon illan olutta, syön sipsejä, pähkinöitä ja karkkeja. Seuraavana aamuna paikkaan krapulaani rasvaisella ruoalla pizzoilla, ranskanperunoilla ja nugeteilla. Maanantai-aamuna huomaan että paino on nuossut 1,5 kg. Masennun ja hoidan alakuloani ruoalla, sekä oluella. Päätän jatkaa laihdutuskuuriani huomenna, toivoen että paino ei jostain syystä nousisikaan...back to the square A.
Jos laihdutus olisi helppoa, kaikki olisivat silloin normaalipainoisia. Ihmisillä ei olisi ulkonäköpaineita, ja vaatekaupassa käyminen olisi paljon helpompaa. Vai olisiko?
-Kristian-
tiistai 17. tammikuuta 2017
Tiistain tiivistys, ja blogin avajaiset.
Tänään aloitan pitkään haaveena olleen blogini, pyrkimyksenä jakamaan yhden ihmisen maallista taivallusta. Kirjoittaja, eli minä olen fiktiivinen hahmo, ja kerron tapahtumia omasta arjestani. Jotkut tarinat ovat tosia, toiset taas vain joiltain osin. Jotkut kirjoitukset ovat ihan puuta heinää.
Miksi tämän tyylinen ilmaisumuoto? Siksi että haluan julkaista omia tuotoksiani mahdollisimman vapaasti. Olen pohjimmiltani luova henkilö, ja oikea siviiliminäni on kaikkea muuta. Siviiliminäni on tylsä perinteisen teknologia-alan ammattilainen, jossa ei omalle luovuudelle ole juurikaan tilaa. Vapaa ajallani mielelläni soitan musiikkia, piirrän, maalaan ja kirjoitan erilaisia tekstejä. Näitä asioita aion julkaista tässä blogissa.
...ja mitä muuta julkaisen? Menneen elämän taakan voisin myös jakaa. Mutta hyvässä mielessä, ei silleen katkeruudella. Kirjoittaa blogi-elämänkertaa? Julkaista päiväkirjan omaisesti kaikenlaisia havaintojani, niin kutsutun elämäni tapahtumia. Mahdollisesti musiikki- kirja ja elokuva-arvosteluja, ja kaikkea mitä mieleeni sattuu juolahtamaan. Vastuu jää lukijalle.
Tänään on siis tiistai 17.1.2017 ja olen töistä sairaslomalla, koska olen flunssassa. Minulla on ilmeisen vähän tekemistä, koska jää aikaa kirjoitella puuta heinää internettiin...
-Kristian-
Miksi tämän tyylinen ilmaisumuoto? Siksi että haluan julkaista omia tuotoksiani mahdollisimman vapaasti. Olen pohjimmiltani luova henkilö, ja oikea siviiliminäni on kaikkea muuta. Siviiliminäni on tylsä perinteisen teknologia-alan ammattilainen, jossa ei omalle luovuudelle ole juurikaan tilaa. Vapaa ajallani mielelläni soitan musiikkia, piirrän, maalaan ja kirjoitan erilaisia tekstejä. Näitä asioita aion julkaista tässä blogissa.
...ja mitä muuta julkaisen? Menneen elämän taakan voisin myös jakaa. Mutta hyvässä mielessä, ei silleen katkeruudella. Kirjoittaa blogi-elämänkertaa? Julkaista päiväkirjan omaisesti kaikenlaisia havaintojani, niin kutsutun elämäni tapahtumia. Mahdollisesti musiikki- kirja ja elokuva-arvosteluja, ja kaikkea mitä mieleeni sattuu juolahtamaan. Vastuu jää lukijalle.
Tänään on siis tiistai 17.1.2017 ja olen töistä sairaslomalla, koska olen flunssassa. Minulla on ilmeisen vähän tekemistä, koska jää aikaa kirjoitella puuta heinää internettiin...
-Kristian-
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)